Taas päättyy yksi tie..

Princesse Minnie "Minni"

Lepää rauhassa ♥

Koska tunnen tarpeelliseksi, itseni tai lukijoiden kannalta, kertoa Minnistä vähän. Minni syntyi Espoossa, pieneen risteytyskanipentueeseen 12.06.2007 jolloin minä en vielä tiennyt neidistä. Tällöinen paras ystäväni oli juuri saanut kaninpoikasen jota pääsin katsomaan. Häkissä nökötti pieni valkoinen jänis, jolla oli paljon mustia laikkuja. Ihastuin täysin Panda nimiseen kaniin ja kysyin mistä ystäväni oli saanut sen. Kun olin ihaillut ystäväni kania, lähdin kotiin - kahden metrin päähän ja kysyin äidiltä, olisiko minun aikani saada ihan iki-ikioma lemmikki. Kaneja meillä oli ollut jo kaksi, mutta ne olivat enemmänkin olleet äitini. Pienen suostuttelun ja "kun-kaverikin-sai" puheiden jälkeen sain vihdoinkin luvan omaan kaniin. Halusin ensin katsoa Pandan sisaruksia, mutta siitä pentueesta ei enään ollut jäljellä. Mutta koska Tiialla oli toinen pentue, 'Pandan puolsisarpentue' halusin katsoa niitä. Jäljellä oli musta ja musta valkoisin merkein. Mikki & Minni. Tein päätöksen pelkän kuvan perusteella, jonka Tiia lähetti ystävälleni ja kun vihdoinkin koitti hakupäivä (äitini oli ennen tätä yrittänyt saada minulle luppakorvaa tai muuta, mutta se oli Minni tai Minni, mikään muu ei kelvannut) olin täysin jännittynyt. Onneksi aika sentään kului nopeasti.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, jos niin voi eläimestä sanoa. Minni oli pieni, suloinen luovutusikäinen vauva. Jopa Tiia yritti minulle Mikkiä antaa Minnin sijaan, mutta Minnissä oli sitä jotain. Niimpä neiti lähti meidän matkaamme. Hetken jo harkitsin nimen vaihtoa Ronjaan, mutta lopulta, onneksi, päätin pitää Minnin ja sen kauniin pitkän nimen. Yhteiselämä oli mukavaa, pidin sitä vähintään tunnin päivässä (kauniilla säällä) rivitalopihallamme valjaissa ja joskus tutustutimme ystäväni kanssa Minnin ja Pandan. Jo pienenä Minni oli aika dominoiva ja halusi olla se johtaja. Aika vierähti todella nopeasti ja muutimme omakotitaloon Lohjalle. Muutos oli minulle kiva juttu ja vielä kivempi asia Minnille. Nyt se sai kaaauuhean ison häkin ja pihaakin riitti aika mukavasti. Tällöin halusin kovasti toista kania, mutta en saanut siihen lupaa. Yksi kani oli ihan hyvä, varsinkin kun minulla oli hamsterikin. Äidin mielestä. Minä tahdoin Minnille kaverin ja olin mielestäni valmis toisen kanin hoitoon. Lopulta vuonna 2009 sain synttärilahjaksi Mio nimisen risteytyskanin. Minni ei aluksi voinut sietää Mioa, mutta leikkauksen ja monen viikon tutustuttamisen jälkeen ne pääsivät yhteiseen häkkiin. Minni taisi vähän rakastua Mioon, vaikka kanit tuskin voivat rakastua, niin niin minä uskoin. Jo ennen Mioa olin kiinnostunut kanihypystä, mutta Mion tultua aloimme tosissamme harrastamaan sitä. Kävimme paljon epävirallisissa kisoissa, muuten vain treenattiin ja 2 virallisessakin kisassa tuli käytyä. Lähinnä olin ylpeä siitä, että Minni käyttäytyi muiden kanien luona hienosti, vaikka radalla ei mennykkään niin hyvin.

Minni on oikeastaan aina ollut tärkein lemmikkini. Se lellikki ja hemmoteltu tapaus, vaikka sillä olikin pahimmat tavat ja se oli ehkä ilkein kaikista eläimistä mitä meillä on ollut. Siinä oli sitä jotain. Loppuvuosi 2011 oli omassa elämässäni pelkkää alamäkeä. Piti keksimällä keksiä yksikin positiivinen asia edes yhdestä päivästä viikossa. Kaikki oli suoraansanottuna päin h*lvettiä. Ainoat keihin pystyin luottamaan oli eläimet. Säälittävää, eikö? Vuosi 2012 alkoi vieläkin enemmän päin.. se että huomasin Minnissä tiettyjä muutoksia, mitkä kielsin itseltäni. Oikeastaan uskoin että kovakuorisesta muoristani oli kuoriutumassa pehmo, vanhuus sen vain teki, eikö? Mutta viimeisinä lomapäivinä muutokset olivat fyysisiä. Minnin pää oli hieman kallellaan, mikä sai minut toimimaan. Sunnuntai-iltana soitimme kaikki mahdolliset eläinlääkärit läpi ja lopulta pääsimme lähtemään Espooseen. Koko automatkan pidättelin itkua, tarkistelin että Minnillä oli kaikki hyvin. Eläinlääkärissä sanottiin kuitenkin, että oireet vaikuttavat korvatulehdukselta ja muuten rouva on terve. Terve? Seuraavina päivinä toinen etujalka (se puoli mihin pää oli kennollaan) oli viallinen. Huonostikäytettävissä. Syötin ja juotin Minniä, pidin sitä sylissä ja äitini soitti eläinlääkäriin. 'Korvatulehdus voi aiheuttaa myös korvanpuoleisen jalan viallisuutta'. Ja tietenkin uskoin sen. Lohduttauduin sillä, jatkoin antibioottia ja uskoin. Keskiviikko oli suoraansanottuna maanpäällinen helvettini. Aamulla Minni oli huonona, annoin antibiootin, katsoin että juo ja syö. Päivällä.. Minni oli jo kallellaan. Täysin. Ehdin nostaa sen puoliksi syliini.. 

Jos joku on menettänyt elämänsä rakkaimman lemmikin, tietää aivan varmasti tunteen. Kun sitä ei enään vain ole. Ei ole. Ajatus on jotenkin vain mahdoton käsittää, tai sitten minulla on harvinaisen pieni pää (minulla on oikeasti pieni pää) kun en ymmärrä tuollaista. Miten joku voi olla poissa mutta samaan aikaa liikkumattomana sylissä? Kamalaa. Musertava, järkyttävä tunne. Yö meni tuijottaen häkkiä ja tänään Minni haudattiin pihlajan juurelle.

Olen pahoillani mahdollisista kirjoitusvirheistä ja lauseista mitä ei voi ymmärtää ja todella kuvattomasta tekstistä. Jo tuon yhden kuvan lisäys ja pelkkä kirjoittaminen sai puhkeamaan kyyneliin, joten sitten kun jaksan tai pystyn, voin tehdä paremman muistopostauksen. Sisältö erittäin tiiviisti: perhettäni lukuunottamatta en ole rakastanut mitään tai ketään enempää kuin Minniä. Ja rakastan vieläkin. Jos luit kaiken ja ymmärsit edes puolet, voit onnitella itseäsi. Kiitos.

Kuunnelkaa. Itse en voi edellistä kappaletta kuunnella itkemättä. Pari vuotta sitten kuuntelin ensimmäisen kerran ja ajattelin sen jo silloin liittyvän Minniin. Koska Minnissä on jotain. ♥

Uusi vuosi, uudet murheet & ilot

Tosiaan vuosi vaihtui, mutta meillä vähän ikävissä merkeissä. Kun saatiin Reinin antibioottikuuri loppuun, piti lähteä Minni -pupun kanssa päivystävälle eläinlääkärille. Lompakko tyhjeni sadalla viidelläkymmenellä eurolla, eikä ole edes varmaa, onko Minnillä korvatulehdus vai mikä. Pitää vain toivoa että menee noilla ohi ja jos ei niin uudelle reissulle. Lisäksi pisti suututtamaan se, että Lohjalla tai Vihdissä ei ollut päivystävää, joten jouduttiin lähtemään Espooseen asti. Että sillain..

Muuten menee tosi kivasti, Reinin haavat ovat kunnossa ja antibiootit tehosivat. Koirakoulusta ei ole tullut vastausta, pitää kaiketi etsiä uusi jotta päästään jonnekkin, tuo hihnakäytös ei ole mitään kaunista, mutta ei sentään mene pyllyä päin. Lukijat lisääntyneet, jeij kiitoksia kaikille! Ja postauksia rupee taas arjen alkaessa tulemaan lisää. Kommentoida saa, olisin todellatodella ilonen! :)

Ylpiä koeranomistajja!

Varattiin aika Lopen Eläinlääkärille ja saatiin se neljäksi (16.00) vaikka 12.00 soitettiinkin. Lähdettiin puolen maissa ja saavuttiin sinne just sopivasti neljäks. Rein oli ihan ihmeissään, tuli sisälle ja tuijotteli, haisteli ja ihmetteli. Ensin punnittiin, herra painaa pikkasen vähemmän kun oon itse tuumaillut (37.2kg!), olin pikkasen hämmästynyt. Sitten tehtiin perustarkastus ja alettiin katsomaan haavoja. Kuten uumoilinkin, tulehtuneet joten kirjoitti Reinille reseptin. Myös tikit poistettiin ja voin kertoa että olen otsikon mukaisesti, ylpiä koeranomistajja! Rein oli todella kiltisti, ei tehnyt elettäkään että olisi vastustellut joten sai sitten operaation jälkeen namin. Eka yhteinen eläinlääkärireissu nyt tehty, todellakin toivon että on viimeinen käynti seuraaviin rokotuksiin asti.. :)

Maaaaaalleee!

Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin sitten mummolaan, Lopelle. Vietettiin pari päivää täysin pimeässä talossa, koska nää myrskyt oli katkaissut sähköt Lopelta ja monesta muustakin paikasta. Onneks palas jossain vaiheessa takasin. Oltiin usemmiten pellolla, sielä Rein tykkäs olla. Ja köhköh, se itseasiassa pääs sinne irtikin. Veli nimittäin ei tiennyt (tai oli vaan idiootti) että Rein ei vielä kursusta tule luokse, avasi oven ja sinnehän poika sitten viiletti. Siinä sai huudella jonkin aikaa ennen kuin poitsu saapui takaisin. Ehtihän siinä säikähtää. Onneksi tuli kotiin!